Kokoomusnuoret vaativat viikonlopulla hyväksytyssä liittokokouskannarissaan nykymuotoisen kehitysavun lakkauttamista. Ikävä kyllä.
Kannari palveli kaikesta päätellen hyvin tarkoitustaan eli tuli noteeratuksi mediassa ja herätti keskustelua. Samoilla linjoilla kehitysavusta oli muuten taannoin myös Björn Wahlroos Suomen kuvalehdessä. Kokoomusnuorten kannarissa oli jopa mukana ihan hyviä pointteja. Taloudellinen kasvu, kaupan esteiden purkaminen ja investoinnit ovat todennäköisesti tehokkaimpia välineitä ihmisten nostamiseen absoluuttisesta köyhyydestä. Olen myös samaa mieltä siitä, että kehitysavun tuloksellisuutta tulisi mitata nykyistä paremmin.
On vain sääli, että nämä hyvätkin pointit aika pitkälti hukkuvat populistisiin heittoihin, jotka tuntuvat olevan kannarin pääsisältö. Ei nykyjärjestelmän tehottomuus tai sirpaleisuus ole argumentti sen puolesta, että rahamääräisestä kehitysavusta on syytä kokonaan luopua. Se tarkoittaa että järjestelmää pitää kehittää tehokkaammaksi. Ja ihan oikeasti, sotilaallisen kriisinhallinnan laskeminen kehitysavuksi on suunnilleen yhtä fiksua kuin tulipalon sammuttamisen kutsuminen rakennuksen perusparannukseksi.
Kannarin lopuksi todetaan, ettei millään muullakaan hallinnonalalla menestystä mitata sillä, paljonko siihen on saatu kulutettua rahaa. Ei niin. Tässä vaan taisi mennä avun määrästä päättäminen ja tuloksellisuuden mittaaminen sekaisin. Ei minun tietääkseni kehitysavunkaan menestystä mitata sillä, paljonko fyrkkaa palaa. Tehokkaaseen apuun panostaminen ja kehitysyhteistyöhön sopivien tulosmittareiden kehittäminen ovat tärkeitä juttuja ja sillä saralla on varmasti paljon tehtävää. Myös nykyisin turhan moneen pikkuprojektiin sirpaloitunutta apua voisi mielestäni keskittää. Avun tehokkuuden varmistaminen on kuitenkin ihan eri asia kuin “riittävää” avun määrää koskeva päätöksenteko, johon kannarissa kritisoitu YK:n 0,7-tavoite liittyy. Voisin jopa lukematta kuvitella, että UM:n kehitysyhteistyön evaluointiraporteissa on arvioitu vähän muutakin kuin sitä, paljonko rahaa kului.
Kannarin taustalta samoin kuin vaikkapa Wahlroosin viittaamasta sambialaisekonomisti Moyon kirjasta siis varmaan löytyy ihan aiheellista kritiikkiä perinteistä kehitysapua kohtaan ja argumentit markkinatalouden puolesta ja kaupan esteiden purkamiseksi ovat vahvoja. Lakkauttamisvaatimuksissa vaan vedetään mutkat niin suoriksi että farssin puolelle menee.
