Enemmän heidän näkemyksistään löytyy linkitetyiltä kotisivuilta. Itse totean vain, että he edustavat sellaista linjaa kokoomuksessa, jota minäkin haluan edistää ja ovat varmoja valintoja tulevaisuuden vastuunkantajina.

Kannari palveli kaikesta päätellen hyvin tarkoitustaan eli tuli noteeratuksi mediassa ja herätti keskustelua. Samoilla linjoilla kehitysavusta oli muuten taannoin myös Björn Wahlroos Suomen kuvalehdessä. Kokoomusnuorten kannarissa oli jopa mukana ihan hyviä pointteja. Taloudellinen kasvu, kaupan esteiden purkaminen ja investoinnit ovat todennäköisesti tehokkaimpia välineitä ihmisten nostamiseen absoluuttisesta köyhyydestä. Olen myös samaa mieltä siitä, että kehitysavun tuloksellisuutta tulisi mitata nykyistä paremmin.

On vain sääli, että nämä hyvätkin pointit aika pitkälti hukkuvat populistisiin heittoihin, jotka tuntuvat olevan kannarin pääsisältö. Ei nykyjärjestelmän tehottomuus tai sirpaleisuus ole argumentti sen puolesta, että rahamääräisestä kehitysavusta on syytä kokonaan luopua. Se tarkoittaa että järjestelmää pitää kehittää tehokkaammaksi. Ja ihan oikeasti, sotilaallisen kriisinhallinnan laskeminen kehitysavuksi on suunnilleen yhtä fiksua kuin tulipalon sammuttamisen kutsuminen rakennuksen perusparannukseksi.

Kannarin lopuksi todetaan, ettei millään muullakaan hallinnonalalla menestystä mitata sillä, paljonko siihen on saatu kulutettua rahaa. Ei niin. Tässä vaan taisi mennä avun määrästä päättäminen ja tuloksellisuuden mittaaminen sekaisin. Ei minun tietääkseni kehitysavunkaan menestystä mitata sillä, paljonko fyrkkaa palaa. Tehokkaaseen apuun panostaminen ja kehitysyhteistyöhön sopivien tulosmittareiden kehittäminen ovat tärkeitä juttuja ja sillä saralla on varmasti paljon tehtävää. Myös nykyisin turhan moneen pikkuprojektiin sirpaloitunutta apua voisi mielestäni keskittää. Avun tehokkuuden varmistaminen on kuitenkin ihan eri asia kuin “riittävää” avun määrää koskeva päätöksenteko, johon kannarissa kritisoitu YK:n 0,7-tavoite liittyy. Voisin jopa lukematta kuvitella, että UM:n kehitysyhteistyön evaluointiraporteissa on arvioitu vähän muutakin kuin sitä, paljonko rahaa kului.

Kannarin taustalta samoin kuin vaikkapa Wahlroosin viittaamasta sambialaisekonomisti Moyon kirjasta siis varmaan löytyy ihan aiheellista kritiikkiä perinteistä kehitysapua kohtaan ja argumentit markkinatalouden puolesta ja kaupan esteiden purkamiseksi ovat vahvoja. Lakkauttamisvaatimuksissa vaan vedetään mutkat niin suoriksi että farssin puolelle menee.

Ei Tervo tietenkään aina maaliin osu, ja tyylinvaihdokset töksähtävät välillä. Silti oikeastaan ainoa asia joka Ohranassa jäi harmittamaan oli, etten ollut aiemmin ehtinyt sitä lukea. Näistä historiafiktioista voin siis vilpittömästi suositella Myyrää ja  Ohranaa. Troikka on itseltänikin vielä lukematta. Jos siihen tarttuisi seuraavaksi.

Kielteisten asenteiden kasvu on tietysti heikossa taloustilanteessa luontainen ilmiö, kuten uutisessakin todettiin. Ajattelin silti kirjoittaa auki hieman omia ajatuksiani aiheesta. Lyhyesti sanottuna: kyllä, Suomen pitäisi ottaa lisää maahanmuuttajia, ja kyllä, kaikkien ulkomaalaisten tulisi olla samalla viivalla suomalaisten kanssa työnhaussa.

Otetaan johdannoksi vähän faktoja. Suomessa asui vuoden 2008 alussa esimerkiksi eurooppalaiseen keskiarvoon verrattuna vähän ulkomaalaisia (EU27: 6,2 % ja Suomi 2,5 %). Suurimmat ulkomaalaisryhmät puolestaan ovat suuruusjärjestyksessä venäläiset, virolaiset ja ruotsalaiset. Minun tiedossani ei ole sellaista tutkimusta, josta selviäisi maahanmuuton kansantaloudellinen nettovaikutus kokonaisuudessaan. Lähimmäksi taitaa päästä Työpoliittinen tutkimus 265/2006. Se kuitenkin tarkastelee 1990-luvulla Suomeen muuttaneiden maahanmuuttajien taloudellisia vaikutuksia vain ensimmäisen kymmenen oleskeluvuoden ajalta ja keskittyy työmarkkinoihin, välittömiin veroihin ja tulonsiirtoihin. Tuloverojen ja tulonsiirtojen perusteella maahanmuuton nettovaikutus julkisen sektorin rahoitukseen säilyi tutkimuksessa negatiivisena koko tarkastelujakson ajan, vaikka muut kuin humanitaariset maahanmuuttajat alkoivatkin kuudennen maassaolovuoden jälkeen maksaa ryhmänä enemmän veroja kuin saada tulonsiirtoja. Eri maahanmuuttajaryhmien välillä on luonnollisesti eroja, rikkaista OECD-maista tulleet maksavat alusta lähtien enemmän veroja kuin saavat tulonsiirtoja ja humanitaaristen maahanmuuttajien tase on selvästi heikompi kuin muiden. Toisaalta humanitaarisen maahanmuuton perustelut ovat myös erilaiset kuin muilla ryhmillä.

Tässä ei siis kuitenkaan ole kyse maahanmuuton kokonaistaloudellisista vaikutuksista, sillä esimerkiksi julkisten palvelujen käyttö ja välilliset verot, kuten arvonlisävero, sekä maahanmuuttajien kulutusmarkkinoille luoman lisäkysynnän kerrannaisvaikutukset jäivät tutkimuksen ulkopuolelle. Turvallista lienee kuitenkin olettaa, että 1990-luvulla tapahtuneesta pitkäaikaisesta maahanmuutosta puhuttaessa kaikkein osaavimmat maahanmuuttajat (OECD-ryhmä) tahkoavat myös valtiolle rahaa niin kauan kuin maassa viihtyvät; humanitaariset maahanmuuttajat puolestaan aiheuttavat ryhmänä kustannuksia valtiolle, elleivät koko oleskelunsa ajan niin ainakin hyvin pitkälle toiselle vuosikymmenelle. Muiden maahanmuuttajien osalta kustannukset painottuvat ensimmäisiin oleskeluvuosiin ja kokonaistase valtion kannalta oletettavasti siirtyy plussan puolelle viimeistään jossain vaiheessa kymmenen oleskeluvuoden jälkeen. Näihin taloudellisiin vaikutuksiin kuitenkin vaikuttaa paitsi maahanmuuttajien oma tausta myös suomalaisen kotouttamis- ja maahanmuuttopolitiikan onnistuminen ja kannustavuus työntekoon. Tilapäiset maahanmuuttajat, kuten keikkatyöläiset tuovat rahaa valtionkin kassaan.

(c) Tilastokeskus

Miksi tänne sitten tarvittaisiin lisää maahanmuuttajia? Perusteluja on kaksi, taloudellinen ja inhimillinen, ja ne koskevat eri ryhmiä. Taloudellinen perustelu lähtee siitä, että Suomen oma väestö ikääntyy. Suomi on maailman nopeimmin ikääntyviä maita ja työiästä poistuu enemmän ihmisiä kuin työikään tulee. Samaan aikaan vanhusväestö elää pidempään kuin aikaisemmin. Yhdellä lauseella ilmaistuna Suomen huoltosuhde heikkenee. Ilman maahanmuuttoa edessä on siis todennäköisesti ennen pitkää hyvinvointivaltion purkaminen. Yhteiskunnan tuella eläviä tulee olemaan liikaa suhteessa työvoimaan, vaikka työn tuottavuus kasvaisikin. Tämä “työvoimapula” ei tarkoita, etteikö työttömyyttä ja talouden heilahteluja olisi jatkossakin. Varmasti on. Trendi on kuitenkin selvästi luettavissa yhdellä vilkaisulla väestöpyramidiin. Tarvitsemme jatkossa maahanmuuttoa ylläpitämään huoltosuhdetta.

Silkka maahanmuutto sinänsä ei kuitenkaan riitä huoltosuhteen parantamiseen. Tarvitsemme työperäistä maahanmuuttoa. Meidän tulisi kyetä houkuttelemaan osaavaa työvoimaa ja kannustaa kaikkia maahantulijoita töihin. Siksi myös työnhaussa tulisi maahanmuuttajien olla samalla viivalla suomalaisten kanssa.  Toimiva työperäinen maahanmuutto edellyttää kuitenkin nykyistä parempaa ja suunnitelmallisempaa maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikkaa. Voi myös olla aihetta pohtia periaatteellisella tasolla sitä, miten hyvin laajamittaisempi maahanmuutto sopii yhteen pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin kanssa ja tulisiko etuja joiltain osin hienosäätää. Miltä nykyistä parempi maahanmuuttopolitiikka mahtaisi kokonaisuudessaan näyttää? Sitä viisastenkiveä minulla ei ole, mutta sen etsimisessä ei uskoakseni auta silmien sulkeminen kotimaiselta väestönkehitykseltä ja keskittyminen kulttuurista huutelemiseen, ihan riippumatta siitä onko itse moni- vai monokulttuurin kannalla.

Miksi Suomeen sitten pitää ottaa humanitaarisia maahanmuuttajia, siis esimerkiksi kiintiöpakolaisia ja turvapaikanhakijoita, kun edellä jo todettiin että tämä ryhmä aiheuttaa kokonaisuutena enemmän kustannuksia kuin tuottoja valtiontaloudelle eikä siis varmaan ainakaan paranna sitä huoltosuhdetta? Koska minusta se on oikein. On oikein auttaa kaikkein hädänalaisimpia, niitä, joita vainotaan kotimaassaan tai jotka ovat joutuneet vaihtamaan kotinsa pakolaisleireihin, samoin kuin niitä, jotka arvostelevat kotimaansa diktatuureja ja ovat siksi vaarassa. Se on inhimillistä. Myös Suomesta on lähdetty pakoon niin sotaa kuin poliittisia oloja ja saatu turvaa muista maista. Nyt on meidän vuoromme auttaa, ja se saa myös maksaa.

Tällä perusteella maahan otettavista kaikkein kiistattomimmin hädänalaisia lienevät kiintiöpakolaiset. Siis sellaiset, jotka YK:n pakolaisjärjestö UNHCR katsoo pakolaisiksi ja joiden maahantulon edellytykset on ennalta, yleensä pakolaisleireillä, arvioitu. Tämä leireiltä tuleva porukka tuskin myöskään turvapaikkashoppailee. Tämän vuoksi en ymmärrä ollenkaan vaatimuksia kiintiöpakolaisten vastaanottamisen lopettamisesta tai vähentämisestä.

Auttaminen ei kuitenkaan saa maksaa mitä hyvänsä. Siksi humanitaarisen maahanmuuton tulee olla määrältään rajattua ja meidän on huolehdittava siitä, että emme houkuttele sellaisia turvapaikanhakijoita, jotka eivät oikeasti ole suojelun tarpeessa. Se onnistuisi parhaiten yhdenmukaistamalla turvapaikkakäytännöt koko EU:n alueella ja huolehtimalla, että meillä turvapaikkapäätöstä odottavien tuet ovat samalla tasolla lähialueen maiden kanssa. Myös hakemusten käsittelyaikoja olisi saatava lyhennettyä ja tahallinen väärien tietojen antaminen tulisi sanktioida esimerkiksi hakemuksen hylkäämisellä.

Kirja mainostaa olevansa vastakirja Naomi Kleinin No Logolle ja siinä hengessä se onkin kirkasotsainen vapaan globaalin markkinatalouden ja demokratian puolustus. Tavoitteena on yksiselitteisesti osoittaa esteettömän vaihdon, vapaiden pääomien ja talouskasvun merkitys maailmanlaajuisen hyvinvoinnin ja valinnanvapauden lisäämisessä. Tavoitteensa kirjoittaja myös saavuttaa vyöryttämällä tilastoja ja perusteluja globalisaatiokriitikoiden virhepäätelmistä sekä taloudellisen vapauden lisääntymisen vaikutuksista eri puolilla maailmaa. Paikoin teksti tietysti on hieman yksipuolista ja alleviivaavaa mutta se on ymmärrettävää kun huomioi kirjoittajan alusta asti julkituodun mission.

Erityisen virkistävä muistutus asioiden toisesta puolesta kirja on nykyisessä talouskriisin jälkeisessä ajassa kun markkinoita syyttävät äänenpainot ovat taas voimistuneet, vaikka nykyistä kriisiä ei yhdeksän vuotta vanhassa kirjassa tietysti ole voitukaan huomioida. Helppolukuinen ja nautittava opus kaiken kaikkiaan, vaikka joillekin esitetyt ajatukset tietysti voivat olla itsestäänselvyyksiä. Ja toisille jostain syystä sietämättömiä.

Loppuun pari lainausta, joista teema ja tyyli käynevät helpoiten ilmi:

“Ajatus, että markkinat pakottavat maat harjoittamaan tiettyä politiikkaa on kyllä lähinnä pelkurimaisten poliitikkojen luoma. Koska he eivät jaksa tai halua perustella, miksi he toimeenpanevat säästöjä tai liberaaleja reformeja, he ilmoittavat, että se on ‘välttämätöntä’ ja että niin on pakko tehdä globalisaation takia. Se on mukava tapa välttyä perustelemasta. Se myös mustamaalaa markkinataloutta.”

“…haluan elää liberaalissa yhteiskunnassa siksi, että se antaa ihmisten valita, mikä heille on tärkeää.”

Sain viimein aikaiseksi lisätä vähän vanhoja reissukuvia flickriin puolentoista vuoden takaiselta Sveitsin reissulta. Käytiin parin kaverin kanssa noin viikon vaellus- ja kiipeilymatkalla Grindelwaldin kylässä Alppien pohjoislaidalla. Puolet reissusta sujui leppoisasti vaeltaessa ja toinen puoli vietettiin sitten oppimassa perusteita vuorikiipeilystä ja jäätiköllä liikkumisesta sekä kokeilemassa varsinaista vuorikiipeilyä ensimmäistä kertaa. Aiemmat kokemukset vuoristosta olin saanut yksinomaan lumilautailun kautta.

Ekaksi uhriksi valikoitui kylän liepeillä sijainnut Mönch (4107 m). Koko matkaa ei tosin onneksi tarvinnut kiivetä sillä Jungfraubahnilla pääsi kätevästi yli kolmeen kilometriin. Reissu oli lyhyesti sanottuna loistava ja vuorikin päästiin huiputtamaan. Samalla tuli kokeiltua miltä AMS eli vuoristotauti tuntuu. Pahalta.

Pitäis taas päästä vuorille joku päivä…

(c) Economist.com

Viimeistä edellinen The Economist argumentoi huumeiden laillistamisen puolesta. Tämä olisi lehden mukaan vähiten huono ratkaisu, koska globaalilla tasolla huumeiden vastainen taistelu on hävitty ja niiden muodostamien ongelmien hallitsemiseksi verotus, sääntely ja terveydenhuoltojärjestelmä olisivat monin paikoin toimivampia keinoja kuin poliisi ja oikeuslaitos. Tämä argumentti on varsin pätevä. Ongelmaan on helpompi puuttua jos se ei ole piilossa. En silti itse ole toistaiseksi valmis kannattamaan huumeiden laillistamista, mutta kaikkia aiheesta kiinnostuneita kehotan lukemaan artikkelin. Mitään yhtä radikaalia ei liene tulossa tällä ja viime viikolla kokoontuneelta UN Commission on Narcotic Drugs -kokoukselta.

Yliopistouudistus on sekä opiskelijan, yliopistojen että maan edun mukainen. Se, että yliopistojen taloudellista vastuuta ja määräysvaltaa omasta toiminnastaan lisätään ja tuodaan hallintoon laajempaakin yhteiskunnallista näkemystä on pelkästään toivottavaa, mikäli tavoitteena nimenomaan on yliopistojen parempi profiloituminen vahvuusalueillaan. Kaikki maan yliopistot eivät voi olla Helsingin yliopiston kaltaisia joka alan yliopistoja. Muuten tuloksena on verkko aluepoliittisesti sijoiteltuja tasapaksuja maisterintuotantolaitoksia. Juuri sitä mitä, omituista kyllä, protestoijat ilmoittavat vastustavansa. Mitä tieteen autonomiaan tulee, saavat käsittääkseni uudistuksen jälkeenkin julkisyhteisönä toimivat yliopistot valita itse myös ne hallituksen ulkopuoliset jäsenet.

Vielä toivottavampaa on rahoituspohjan laajentaminen. En ymmärrä väitettä siitä, että yritysrahoituksen parempi mahdollistaminen kurjistaa yliopistot, kun samalla ollaan lisäämässä myös yhteiskunnan rahoitusta. Ja tämän rahoituksen pitää edelleenkin sisältää myös vaatimuksia – siis yhteiskunnallista ohjausta autonomiasta huolimatta. Opiskelijana hartain toiveeni on että myös opetuksen laatuun aletaan kiinnittää huomiota rahaa jaettaessa. Silloin ehkä tiedeyhteisölläkin on riittävä kannustin pyrkiä systemaattisesti parantamaan sitä.

Uudistus on ollut vireillä vuodesta 2005 ja yliopistot ovat myös olleet ihan oikeasti mukana asettamassa sen tavoitteita. Yhdeksän ylioppilaskuntaa otti myös viime viikolla uudistukseen kantaa otsikolla “Yliopistolakiuudistuksen suunta on oikea“.

Suomen riskit on raportissa arvioitu korkeiksi väestörakenteen muutoksen osalta ja kohtuullisen korkeiksi energiaan liittyvien riskien osalta. Sen sijaan tarkasteltaessa haavoittuvuutta ilmastonmuutokselle ja globalisaatiolle Suomi on raportissa pienimmän riskin maita. Kaikki riskimittarit yhdistävässä haavoittuvuusindeksissä parhaassa asemassa ovat Tanska, Britannian pohjoisosat ja osa Keski-Eurooppaa. Suomi ja Ruotsi ovat vähäriskisten alueiden joukossa ja haavoittuvimmilta näyttävät Etelä- ja Itä-Euroopan alueet.

EU:n aluepolitiikkaa tullee kasvavassa määrin ohjaamaan tällainen tulevaisuuden riskien arviointi ja niihin varautuminen. Siksi raportin tulokset eivät lupaa kovin hyvää Suomen aluetukien osalta. Sen sijaan Suomen pärjäämisen kannalta raportti on rohkaiseva ja osoittaa, että tuottavuuteen ja koulutukseen panostaminen on ollut vastuullista tulevaisuuspolitiikkaa. Yhtä vastuullisesti meidän tulisi nyt pyrkiä ehkäisemään ikääntymisen riskejä ja vähentämään riippuvuutta tuontienergiasta ja hiilestä.